Illustration Anton Tammi

Viime syyskuussa Helsinki oli harmaa, kun nousin lentokoneeseen. Lähdin Istanbuliin.
. Olin kuullut määränpäästäni paljon. Suomalais-turkkilaisen tyttöystäväni isä, sympaattinen herra Gündoğdu, oli kertonut minulle mantereet jakavasta metropolista, moskeijoista, basaareista, bulevardeista ja – tässä kohtaa hänen silmänsä aina syttyivät – turkkilaisesta keittiöstä.
. Vietettyämme viikon kaupungissa tyttöystäväni palasi Helsinkiin. Jäin Istanbuliin. Yksin.

Lähdin etsimään elämää, oman aikani romantiikkaa. Kuten Mika Waltari kirjoitti, tahdoin sukeltaa mannerten ja kansojen välitse – tuntea ja maistaa niiden yksilöllisyyden. Myös Waltari asui parikymppisenä viikkoja Istanbulissa. Hänkin yksin.
. Siitä matkasta kertoo vuonna 1929 julkaistu romaani Yksinäisen miehen juna. Myöhemmin Waltari teki toisenkin matkakirjan, Lähdin Istanbuliin, etsiessään aineistoa Mikael Karvajalkaa varten.
. Kun on yksin matkalla, elämä tuntuu epätodelliselta. Kulkiessani syksyisessä Istanbulissa kuvittelin itseni ihan Waltariksi, kuumasilmäiseksi runoilijaksi, muukalaiseksi keskellä kaukaista Konstantinopolia. Myös Waltari kirjoitti matkoistaan suomalaisille ystävilleen.
. Todellisuudessa Istanbul ei vastannut odotuksiini. Esimerkiksi Kultaisen sarven poukama, Eyüp, jota Waltarin ohella myös ranskalaiskirjailija Pierre Loti on romantisoinut, oli syksylläkin kuhiseva turistihorna.
. Kadun liekkimeressä loisti pedonsilmät autojen, minä olin niin kipeän nuori ja yksinäinen.
. Kahden viikon jälkeen totesin, ettei haaveideni Istanbulia ollut löytynyt – ei edes boheemista Cihangirista, missä asuin.
. Monet kaupunginosat tuntuivat niin länsimaalaisilta. Varsinkin uudenaikaiset alueet Mecidiyeköy ja Nişantaşı olivat masentavia paikkoja alkuperäiskulttuurista kiinnostuneelle.
. Toisaalta, ymmärsin Istanbulia. Olihan kyseessä länteen tähystävä metropoli, näyteikkuna Euroopan unionille. Näyteikkunoihin kuuluu hohto, teräs ja lasi sekä kolmipyöräiset Segway-laitteet (joilla poliisit huristelevat Istanbulin vanhassa kaupungissa).
. Mutta sitten se ruoka. Toki olin saanut kaikkea mielenkiintoista, balık ekmekiä (kalaleipää), köfteä (turkkilaisia lihapullia), işkembeä (lampaan vatsaa) – jopa lehmän silmiä. Mutta omat silmäni eivät olleet avautuneet sille tuntemattomalle maailmalle, jota olin etsimässä.

Elämä muuttui, kun tein lauttamatkan Bosporinsalmen itärannalle, puolen miljoonan asukkaan Kadıköyhyn. Istanbulin Aasian puolella oleva alue on modernia keskustaa vanhempi ja kaukana siitä silhuetista, joka jo Waltarin aikana painettiin postikortteihin.
. Ensin ei innostanut. Katsoin lautan kannelta nuhjuista satamaa ja rappeutuvaa rautatieasemaa. Olokin oli rapea. Laiturilla heilui likainen kuumailmapallo, Kadıköyn tunnusmerkki.
. Maissa huomasin kuitenkin tyytyväisenä, ettei turisteja näkynyt. Hortoilin minne sattuu ja päädyin kävelykadulle, jolla kaikui liha- ja kalakauppiaiden huudot. Tuli nälkä. Bulevardin puolivälissä pysähdyin pällistelemään vesipiippumyymälän näyteikkunaa. Tummasta lasista heijastui takanani olleen ravintolan keltaiset lyhdyt, silmät.
. Käännyttyäni huomasin ravintolan muistuttavan yhtä niistä Istanbulin lukemattomista pikkupaikoista, joiden ohitse on helppo kulkea tuntematta pienintäkään pistosta. Lattia oli linoleumia, tuolit ja pöydät kuin puutarhakalusteita, tarjoilijat vetivät terassilla tupakkaa, tütünia.
. Oven yllä luki Çiya Sofrası. Istuin ruokapöytään (sofra on turkiksi ruokapöytä). Tarjoilijattaren tuodessa ruoat eteeni ymmärsin, että tulisin viettämään sen sofran ääressä useammankin illan. Çiya oli juuri sitä, mitä tyttöystäväni isä oli silmät palaen hehkuttanut.
. Pöydän peittivät perde pilavı (kanapasteija pinjan siemenillä ja mustaherukoilla), mumbar (lampaan suoleen tehty ryynimakkara), lahmacun (voimakkaasti maustettu turkkilainen lammas-pizza), çullama (sipuli-lihaohukainen), ja cacık, joksi turkkilaiset kutsuvat tsatsikia. (Tarinan mukaan kreikkalaiset varastivat heiltä muinoin reseptin ja lisäsivät hämäykseksi i-kirjaimen perään.)
. Menuun oli merkitty jokaisen ruokalajin perään se alue Turkista, josta resepti oli peräisin: pasteija Siirtistä, makkara Gaziantepista ja ohukainen Mustanmeren rannikkokaupunki Samsunista.
. Suljin silmäni. Avasin suuni.
. Paitsi että ateria oli ylivoimaisesti paras Istanbulissa saamani, se myös yllätti. Kuka olisi uskonut, että jälkiruoaksi syömäni punainen siirappimöhkäle oli tomaatti? (Myöhemmin tutustuin myös tavuk göğsüun. Venyvä vanukas valmistetaan maidosta, vaniljasokerista ja – nyt tarkkana – kanasta.)
. Aterian kanssa join ayrania, suolaista jogurttijuomaa. Olutta tai raki-viinaa Çiyassa ei myydä.
. Digestiiviksi pöytään tuotiin lasi vihreänkeltaista yrttiteetä, jonka raikas maku erottui edukseen kaikkialla tarjottavasta çaysta. Teetä siemaillessani huomasin illallisen hinnan olevan puolet siitä, mitä olen tottunut maksamaan Alepan ruokakassista.
. Çiyan jälkeen astelin tyytyväisenä pienen bulevardin ihmisvirrassa. Kadıköy näytti nyt aivan toiselta paikalta.
. Tytöt kulkivat käsikynkässä ja saattoivat joskus, tosin harvoin, pysähtyä pieneksi kutsuvaksi tuokioksi ja vilkaista taakseen salaperäisillä silmillään. Mieleen tulivat Waltarin lauseet: Turkkilaisissa naisissa on oma erikoinen kauneutensa, pehmeät, soikeat kasvonpiirteet, – suuret tummat ja uneksivat silmät. Ei silti, lehmänkin silmät voivat olla kauniit ja uneksivat.
. Mahtoikohan Waltari saada lehmän silmää?

Palasin Çiyaan heti seuraavana iltana. Nyt kävelin suoraan lasitiskille, jonka takana porisi pata poikineen. Vieressä hääräsi naurava kokki.
. Kävi ilmi, ettei menu kerro koko totuutta. Ruokalajit vaihtelevat sesongista, jopa päivästä riippuen. Lähes kaikki vihannekset kasvatetaan omistajan tilalla tunnin ajomatkan päässä.
. Päädyin tilaamaan muallea (linssillä ja mintulla täytettyä munakoisoa), kısıriä (bulgurvehnästä, persiljasta ja tomaatista tehtyä mezeä), falafeleja sekä lavaşia, pussimaista leipää joka pullistuu uunissa palloksi.
. Pöytääni istui yksi tarjoilijoista, tummahiuksinen tyttö – pehmeät, soikeat kasvonpiirteet. Hän katsoi suoraan silmiin.
. Mistä muukalainen on kotoisin? Suomesta. Millainen on suomalainen keittiö? Mumisin jotain peuroista (tarkoitin poroja) ja käänsin keskustelun paikallisiin ruokiin.
. Tyttö kertoi, että kokki saattaa valmistaa mitä tahansa turkkilaista. Sitten hän tarkensi: tai mitä tahansa, paitsi kalaa. Näet paikan perustaja, kaikkien etunimellä tuntema Musa, on kotoisin sisämaasta. Musa ei ota meriruokia listalleen.
. Eikö sellainen ole Kadıköyn satamassa vähän poikkeuksellista? On. Mutta vähän poikkeuksellinen on myös Musa.
. Kaakkois-Anatolian Nizipissä syntynyt poika lopetti koulun 12-vuotiaana isän kuoltua kolarissa. Hän työskenteli sukulaistensa kebabpuljuissa, kunnes muutti parikymppisenä Istanbuliin.
. Miljoonan ravintolan kaupungissa peli oli ankaraa. Viisi vuotta alalla olleet kokit saivat tiskata ja kuoria kananmunia. Joskus kisällit joutuivat murskaamaan tyhjiä kuoria, jotteivät roskiksia kaivelevat kilpailijat voisi päätellä ruokiin käytettyjen munien määrää.
. Mutta Musa menestyi. Vuonna 1987 hän perusti ensimmäisen ravintolansa – ja nai heti vakioasiakkaansa.
. Nyt avioparilla on oma ruokalehti Yemek ve Kültür (Ruoka ja kulttuuri) ja kolme kadıköyläistä ravintolaa. Niistä uusin – se jonka ruokapöydässä mekin istuimme – aukesi vuonna 1998. Kansanresepteihin erikoistunut Çiya oli alusta saakka menestys.
. Tarjoilijattaren mukaan iäkkäät paikalliset saattavat yhä purskahtaa kyyneliin saadessaan ruokaa, jota eivät ole vuosikymmeniin maistaneet.
. Pohdin kuulemaani. Modernisoituvassa Istanbulissa Çiyan suosio on jotenkin nurinkurista. Kotiruokaa valmistava syrjäinen paikka ei ole himottuja designpisteitä saanut. Esimerkiksi Wallpaper-lehti valitsi Istanbulin vuoden kaupungiksi hehkuttaen uusia museoita, hotelleita ja tyylikkäitä ravintoloita, kaikkea ei-turkkilaista.
. Çiya ei ole Kadıköyn – ei edes sen rupuisen kävelykadun – tyylikkäimpiä paikkoja. Siksikin se on kiehtova. Naamion suojassa valmistetaan ruokia, josta eivät länsimaalaisten lisäksi edes monet istanbulilaiset tiedä.
. Eikä Musa suostu avaamaan ravintolaa Euroopan puolelle. Ei, vaikka rahaa saisi. Pyydetty on, tyttö hymyili ylpeänä. Pomo haluaa käydä kolmessa ravintolassaan päivittäin voidakseen tutustua asiakkaisiinsa. Sitä paitsi, moderni ympäristö voisi pilata tunnelman. Çiya ei kuulu näyteikkunaan.
. Mietin mitä helsinkiläisen, tulevan designpääkaupunkilaisen, tulisi ajatella tällaisesta. Sitten tyttö asetti eteeni tirisevän kilis tavan (lammashöystö munakoisolla). Ajatus katkesi.

Lopulta tein viimeisen lauttamatkani Kadıöyhyn. Waltari povarissa istuin tuttuun ruokapöytään ja antauduin yllätyksille.
. Paluulautassa katselin taakse jäävää Kadıköytä, kaunista rautatieasemaa, tunnelmallista satamaa ja lavaş-leipää muistuttavaa kuumailmapalloa. Ilta-aurinko maalasi taivaan punaiseksi.
. Kyynelet tulevat väkisin silmiini, itsesääli valtaa minut, olen yksin, kirjoitti nuori Waltari. Hän ei löytänyt Istanbulista unelmiensa eksotiikkaa ja palasi kotiin pettyneenä. Minä en ollut pettynyt. Silti kaksi kyyneltä vierähti turkoosina kuohuvaan Bosporinsalmeen.
. Ensimmäinen kyynel sanoi: Kaipaan jo takaisin Kadıköyhyn.
. Toinen kyynel sanoi: Ikävöin tyttöystäväni silmiä Helsingissä. (Ne ovat kuin peuralla.)

Teksti on julkaistu vain tällä sivustolla.